Kirjoittaja
Blogin nimi on raflaava. Ihan tarkoituksella. Totuus on toinen.
Minulla on kaksi ihastuttavaa, itsepäistä, vahvatahtoista ja kovaäänistä lasta ja sellainen olen itsekin. Olemme varsin tavallinen lapsiperhe iloineen ja itkuineen, niitä paljon mainostettuja rajoja ja rakkautta unohtamatta. Arki on tyypillistä lapsiperhearkea: lasten koulu, päiväkoti, töitten jälkeen ruokakaupan kautta kotiin, tiskiä ja pyykkiä, kuraisia kenkiä. Siis, sellaista tavallista, tiedätkö? Perheessämme ei ole väkivaltaa, alkoholia tai muitakaan päihteitä, ei mielenterveyden diagnooseja eikä edes masennusta. Emme edes tupakoi ja alkoholin käyttökin on minimaalisen mitätöntä. Emme harrasta luunappeja tai tukkapöllyjä eikä fyysinen kuritus muutenkaan kuulu kasvatuskeinoihimme.
Meistä on kuitenkin tehty lastens.ilmoitus, jonka mukaan perheessämme on vakavaa väkivaltaa likipitäen joka ilta ja olemmepa aiheuttaneet lapsellemme murtumankin. Ilmoituksen tehnyt henkilö ei ole ollut muutamaa ystävällistä ja asiallista sananvaihtoa lukuun ottamatta ollut missään tekemisissä perheeni tai lasteni kanssa. Ilmoituksen mikään väittämistä ei pidä paikkaansa, mutta sos.tt:t ovat varsin asenteellisia. Kun on sana sanaa vastaan, he uskovat ilmoitusta, koska se on omalla nimellä tehty. Ainoastaan murtuman voimme todentaa vääräksi, mutta itse väkivaltaväittämään meillä ei ole mitään, millä todistaa ilmoitus perättömäksi. Olemme varsin voimattomia tämän ilmoituksen edessä.
Olen elänyt pitkän elämän ja mennyt monen mankelin läpi, selvinnyt hengissä, täysijärkisenä ja jatkanut elämääni eteenpäin yhteiskuntakelpoisena itsestäni ja lapsistani huolehtien. Näihin elämän murheisiin ja niistä selviytymiseen olen kuitenkin voinut itse vaikuttaa.
Ls-ilmoituksen seurauksena olemme sosiaalityöntekijöiden armoilla. Lapseni, koko elämäni, on heidän käsissään, enkä minä pysty tähän prosessiin mitenkään vaikuttamaan. Olen systeemin pyörässä, keskellä sitä, ja ratasta pyörittelee lastensuojelun sosiaalityöntekijä. Kuinka kauan tämä kestää? Mitä sitten? Mikä on lopputulos? Loppuuko tämä joskus, ja miten?
Aloitan tämän blogin voidakseni purkaa ahdistukseni ja jakaakseni tämän lähes mielivaltaisen tapahtuman muillekin ja samalla pääsette katsomaan tai lukemaan lastensuojelun koneistossa murskattavasta perheestä. Tai niin minä nyt pelkään.
Sähköp.os: tunte-maton(ät)suomi24.fi
01.04.2012 - 09:25
On 1.4.2012 ja oikein sopivasti aprillipäivä. Uutta lunta sataa kuin luontokin olisi mukana peittämässä alleen vanhan, aloittamassa uutta uuden, puhtaan valkoisen lumen muodossa.
Ehkä Metropolissa on aurinkoista, kevät orastaa, ja lumi, kylmyys vain täällä Tuppukylässä.
Me siis muutamme.
Tämä blogi päättyy. Uusi blogi alkaa, Ihan Perheestä.
ihan.vuodatus.net.
Tervetuloa.
Ehkä Metropolissa on aurinkoista, kevät orastaa, ja lumi, kylmyys vain täällä Tuppukylässä.
Me siis muutamme.
Tämä blogi päättyy. Uusi blogi alkaa, Ihan Perheestä.
ihan.vuodatus.net.
Tervetuloa.
31.03.2012 - 21:27
Tekisi mieli kirjoittaa tänne, kertoa jostakin ja jotakin, mutta ei ole mitään kerrottavaa.
Pahvilaatikoiden pinot kasvavat. Kaapit ammottavat tyhjyyttään, vain aivan välttämätön on käytössä; ruokailuvälineitä sen verran, että on millä syödä, kattilat, pari kauhaa, mikronkestävä astia ja pari jääkaappirasiaa. Muutama varavaate, pyykeet.. lapset saavat aika kivasti aikansa kulumaan vaikka lähes kaikki on pakattu. Leegoja pidin pitkään esillä, nyt nekin alkaa kyllästyttää ja pakkasin laatikkoon. Kumpikin tekee tehtäväkirjoja; Mussukka ekaluokan matikantehtäviä ja Pampula Hello Kitty -väritys- ja tehtäväkirjoja. Lisäksi he piirtelevät, tekevät kollaaseja ja Mussukka pelaa Wiilla - normaalisti peliaikaa on noin 1 tunti / pv, jos siis ylipäätään pelaa, mutta nyt en ole kelloon katsonut , ja Pampula fanittaa vieressä.
Omakotitalo, jonka takia tänne Tuppukylään aikoinaan muutettiin, on nyt myyty. Tai siis se konkurssipesä on myynyt, talohan oli myynnissä koska miehen yritys asetettiin konkurssiin ja tämä on ainoa omaisuus, mistä velkojat saa edes osan rahoistaan. Myyntiin liittyvät paperit hoitaa konkurssipesä ja sitä rataa. Asia ei minulle kuulu - meillä on miehen kanssa avioehto, ja talo on kokonaan miehen omistuksessa - eikä se kyllä kuulu miehellekään, kun talo on pesän hallinnassa ollut.
En sure taloa. Mutta Pampulalle se on kova paikka. Hänelle tuo talo on Koti, hän on tavallaan koko ikänsä asunut siitä, se on hänen "synnyinkotinsa". Pampula ei miellä kodiksi näitä muita asuntoja, missä ollaan asuttu hänen epienen lämänsä aikana; vuosi Kaupungissa (Pampula oli parivuotias silloin, oltiin asumuserossa, mutta palasin takaisin Tuppukylään miehen luo), muutama kuukausiTuppukylän keskuskadun varrella siinä pienkerrostalossa, josta tämä koko lastensuojelu-prosessi sai alkunsakin, kiitos Opettajaneidon, ja sitten tässä asunnossa. Ei näistä mikään ole Pampulalle koti ollut, hän on aina kysellyt, että miksi muutettiin pois, miksi ei muuteta takaisin, milloin muutetaan, "minä en halua muuttaa tästä talosta pois, minä haluan asua tässä talossa, minä haluan muuttaa tänne asumaan."
4-vuotiaan ymmärrykseen ei mene se, miksi me emme voisi asua kotona. Miksi pitää muuttaa.
Mutta nyt toivon, että tuleva asunto olisi Koti. Ainakaan pahvilaatikot puretaan, emme enää elä pahvilaatikoiden keskellä muuttoa ja uutta kotia ja uutta elämää odottaen. Toivottavasti alue ja talo osoittautuu sellaiseksi, että siellä saisimme hyvän elämän...
Mutta siis. Jotenkin arvasin, että talo saadaan myytyä tämän kevään aikana; heti sen jälkeen kun olen asunnon saanut ja täältä pois pääsen.
Viimeinenkin side Tuppukylään katkeaa.
Täällä ei ole meille enää mitään.
Talo pitää saada tyhjäksi huhtikuun aikana, joten kiirettä tulee pitämään. Siellä on vielä aivan valtavasti tavaraa. Huonekaluja, pihakalusteet, muutama fillari, ruohonleikkurit, lumentyöntimet, lapiot ym, lasten pihavälineet, mutta sellaista pikkusälää, kaikenlaista pientä kynttilälyhtyä ja ikkunakoristetta.
Miehen murheena on autotalli, sen tolkuton tavaramäärä. Ja harrasteauto. Ehkä joudumme luopumaan siitä, jos sille pienelle kesäautolle ei lämmintä säilytyspaikkaa mistään löydy.
Pahvilaatikoiden pinot kasvavat. Kaapit ammottavat tyhjyyttään, vain aivan välttämätön on käytössä; ruokailuvälineitä sen verran, että on millä syödä, kattilat, pari kauhaa, mikronkestävä astia ja pari jääkaappirasiaa. Muutama varavaate, pyykeet.. lapset saavat aika kivasti aikansa kulumaan vaikka lähes kaikki on pakattu. Leegoja pidin pitkään esillä, nyt nekin alkaa kyllästyttää ja pakkasin laatikkoon. Kumpikin tekee tehtäväkirjoja; Mussukka ekaluokan matikantehtäviä ja Pampula Hello Kitty -väritys- ja tehtäväkirjoja. Lisäksi he piirtelevät, tekevät kollaaseja ja Mussukka pelaa Wiilla - normaalisti peliaikaa on noin 1 tunti / pv, jos siis ylipäätään pelaa, mutta nyt en ole kelloon katsonut , ja Pampula fanittaa vieressä.
Omakotitalo, jonka takia tänne Tuppukylään aikoinaan muutettiin, on nyt myyty. Tai siis se konkurssipesä on myynyt, talohan oli myynnissä koska miehen yritys asetettiin konkurssiin ja tämä on ainoa omaisuus, mistä velkojat saa edes osan rahoistaan. Myyntiin liittyvät paperit hoitaa konkurssipesä ja sitä rataa. Asia ei minulle kuulu - meillä on miehen kanssa avioehto, ja talo on kokonaan miehen omistuksessa - eikä se kyllä kuulu miehellekään, kun talo on pesän hallinnassa ollut.
En sure taloa. Mutta Pampulalle se on kova paikka. Hänelle tuo talo on Koti, hän on tavallaan koko ikänsä asunut siitä, se on hänen "synnyinkotinsa". Pampula ei miellä kodiksi näitä muita asuntoja, missä ollaan asuttu hänen epienen lämänsä aikana; vuosi Kaupungissa (Pampula oli parivuotias silloin, oltiin asumuserossa, mutta palasin takaisin Tuppukylään miehen luo), muutama kuukausiTuppukylän keskuskadun varrella siinä pienkerrostalossa, josta tämä koko lastensuojelu-prosessi sai alkunsakin, kiitos Opettajaneidon, ja sitten tässä asunnossa. Ei näistä mikään ole Pampulalle koti ollut, hän on aina kysellyt, että miksi muutettiin pois, miksi ei muuteta takaisin, milloin muutetaan, "minä en halua muuttaa tästä talosta pois, minä haluan asua tässä talossa, minä haluan muuttaa tänne asumaan."
4-vuotiaan ymmärrykseen ei mene se, miksi me emme voisi asua kotona. Miksi pitää muuttaa.
Mutta nyt toivon, että tuleva asunto olisi Koti. Ainakaan pahvilaatikot puretaan, emme enää elä pahvilaatikoiden keskellä muuttoa ja uutta kotia ja uutta elämää odottaen. Toivottavasti alue ja talo osoittautuu sellaiseksi, että siellä saisimme hyvän elämän...
Mutta siis. Jotenkin arvasin, että talo saadaan myytyä tämän kevään aikana; heti sen jälkeen kun olen asunnon saanut ja täältä pois pääsen.
Viimeinenkin side Tuppukylään katkeaa.
Täällä ei ole meille enää mitään.
Talo pitää saada tyhjäksi huhtikuun aikana, joten kiirettä tulee pitämään. Siellä on vielä aivan valtavasti tavaraa. Huonekaluja, pihakalusteet, muutama fillari, ruohonleikkurit, lumentyöntimet, lapiot ym, lasten pihavälineet, mutta sellaista pikkusälää, kaikenlaista pientä kynttilälyhtyä ja ikkunakoristetta.
Miehen murheena on autotalli, sen tolkuton tavaramäärä. Ja harrasteauto. Ehkä joudumme luopumaan siitä, jos sille pienelle kesäautolle ei lämmintä säilytyspaikkaa mistään löydy.
31.03.2012 - 08:41
Kuten sanoin, olen jo luonut uuden blogisivuston, mutta en ole vielä aloittanut, koska uusi elämä, uusi blogi alkaa vasta huomenna. Toivottavasti se uusi elämä ei osottaudu kuitenkaan aprillipilaksi 
Uuden blogin nimi on Ihan Perheestä ja sivu on ihan.vuodatus.net
Minä siirryn sinne huomenna, jos ennätän muuton keskeltä. Sivupohjan muokkaan senkin asetuksista omanlaisekseni kunhan ennätän. Tervetuloa mukaan, uudet ja vanhat lukijat!
Uuden blogin nimi on Ihan Perheestä ja sivu on ihan.vuodatus.net
Minä siirryn sinne huomenna, jos ennätän muuton keskeltä. Sivupohjan muokkaan senkin asetuksista omanlaisekseni kunhan ennätän. Tervetuloa mukaan, uudet ja vanhat lukijat!
29.03.2012 - 22:18
Väsyttää ja palelee. Kuumetta ei kuitenkaan ole. Ehkä vain univelkaa, vähän huonosti olen taas parina yönä nukkunut ja tällainen vanha ranka tarvitsee paljon hyvänlaatuista unta.
VieläKIN on aivan tavattomasti pakattavaa. Pampulalla on tuhottomasti vaatteita. Tänään Mussukka vei kouluun läksiäisherkkuja. Itse ajattelin että perjantaina, kun on oikeasti viimeinen päivä, mutta perjantain koulupäivä on todella lyhyt, ja osa oppilaista lähtee kotiin jo heti ruokailun jälkeen, joten opettaja ehdotti että läksiäisherkut olisi tänään. Päätkin mennä helpomman kautta ja kun ei sitä autokyytimahdollisuuttakaan ollut, repussa oli suklaamunia ja keksejä. Ei mehuja. Opettaja oli sanonut, että vain ne suklaamunat, ei keksejä. Olipa sitten Flatuksen luona koulupäivän päätteeksi kahteen pekkaan syönyt lähes koko keksipaketin. Hyvä välipala.
Huomenna on Pampulan viimeinen päivä tässä Tuppukylän päiväkodissa. Läksiäisherkkuina on tikkujäätelöt ja keksiä. Ajattelin, että ipana saa olla kyllä koko päivän, minä pakkaan. Mietin jo, että mitä hiivattia me tehdään lauantaina?! Lähes kaikki on pakattu. Ulkona on märkää, eikä minua kiinnosta mennä mihinkään Tuppulan leikkipaikoille. Tähän asti on leihuttu pitkin maailmaa, ajeltu Kaupunkiin ja Tiin luo. Viime viikonloppu meni reissatessa. Tai minä olin Keski-Suomessa kokouksessa Pampulan kanssa ja Mussukka oli Tiin hoivissa. Oli helpompaa ajella ja istua yllättävän pitkässä kokouksessa vain yhden muksun kanssa. Pampulalla oli kova ikävä isoveljeä, puhui koko ajan ja odotti kovasti että haetaan Tiin luolta kotiin. Jos ensi vuonna otan tämän vapaaehtoispestin vastaan, en tiedä menenkö kokoukseen ollenkaan, en tiedä onko sen väärti. Toisaalta molemmat muksut voi ottaa jo mukaan, ovat vuoden päästä – no, vuoden vanhempia. Sujuu paremmin niin pitkät ajomatkat kuin paikallaan istumiset muutenkin.
Posti toi tänään Plussa etua 5 euron verran, liian ison puhelinlaskun ja rannekkeet Linnanmäelle. Se on se köyhäinapu. Kiitos Ainolle. Pääsemme Lasten päivänä Linnanmäelle. Tänä vuonna MLL panostaa pienituloisiin, tuen ja avun tarpeessa oleviin ja yksinhuoltajiin, ja minähän edustan tätä kaikkea, ja jakaa aluejärjestöjensä kautta rannekkeet Lintsille. Samassa paketissa on 50 % ale-kupongit Sea Lifeen ja kupongit, joilla saamme jonkin pienen eväspussin. Aivan ihanaa. Tapahtuma on huhtikuun lopulla.
Niin ne kaljat. Päätin hemmotella itseäni, taas. Ostin karkkia, sipsejä ja keskaria 2 pulloa. Öyh. Telkkarista ei edes tule mitään katsomisen arvoista ja pikkusohva on -oikeasti- todella epämukava.
Joku uusi sarja, Kosto, on alkanut. Katsoin ensimmäisen jakson. Mielenkiintoinen. Samaistuin päähenkilöön jo ennen kuin katsoinkaan sarjaa. Minäkin haluaisin kostaa, mutta minulla ei ole rahaa, kauneutta eikä edes älykkyyttä. Eikä sitä hoikkaa runkoakaan. Tavan keskitasoinen tallaaja vain. Keski-ikäinen roikkuvanaamainen eukko. Näillä mennään. Ei auta valittaa.
VieläKIN on aivan tavattomasti pakattavaa. Pampulalla on tuhottomasti vaatteita. Tänään Mussukka vei kouluun läksiäisherkkuja. Itse ajattelin että perjantaina, kun on oikeasti viimeinen päivä, mutta perjantain koulupäivä on todella lyhyt, ja osa oppilaista lähtee kotiin jo heti ruokailun jälkeen, joten opettaja ehdotti että läksiäisherkut olisi tänään. Päätkin mennä helpomman kautta ja kun ei sitä autokyytimahdollisuuttakaan ollut, repussa oli suklaamunia ja keksejä. Ei mehuja. Opettaja oli sanonut, että vain ne suklaamunat, ei keksejä. Olipa sitten Flatuksen luona koulupäivän päätteeksi kahteen pekkaan syönyt lähes koko keksipaketin. Hyvä välipala.
Huomenna on Pampulan viimeinen päivä tässä Tuppukylän päiväkodissa. Läksiäisherkkuina on tikkujäätelöt ja keksiä. Ajattelin, että ipana saa olla kyllä koko päivän, minä pakkaan. Mietin jo, että mitä hiivattia me tehdään lauantaina?! Lähes kaikki on pakattu. Ulkona on märkää, eikä minua kiinnosta mennä mihinkään Tuppulan leikkipaikoille. Tähän asti on leihuttu pitkin maailmaa, ajeltu Kaupunkiin ja Tiin luo. Viime viikonloppu meni reissatessa. Tai minä olin Keski-Suomessa kokouksessa Pampulan kanssa ja Mussukka oli Tiin hoivissa. Oli helpompaa ajella ja istua yllättävän pitkässä kokouksessa vain yhden muksun kanssa. Pampulalla oli kova ikävä isoveljeä, puhui koko ajan ja odotti kovasti että haetaan Tiin luolta kotiin. Jos ensi vuonna otan tämän vapaaehtoispestin vastaan, en tiedä menenkö kokoukseen ollenkaan, en tiedä onko sen väärti. Toisaalta molemmat muksut voi ottaa jo mukaan, ovat vuoden päästä – no, vuoden vanhempia. Sujuu paremmin niin pitkät ajomatkat kuin paikallaan istumiset muutenkin.
Posti toi tänään Plussa etua 5 euron verran, liian ison puhelinlaskun ja rannekkeet Linnanmäelle. Se on se köyhäinapu. Kiitos Ainolle. Pääsemme Lasten päivänä Linnanmäelle. Tänä vuonna MLL panostaa pienituloisiin, tuen ja avun tarpeessa oleviin ja yksinhuoltajiin, ja minähän edustan tätä kaikkea, ja jakaa aluejärjestöjensä kautta rannekkeet Lintsille. Samassa paketissa on 50 % ale-kupongit Sea Lifeen ja kupongit, joilla saamme jonkin pienen eväspussin. Aivan ihanaa. Tapahtuma on huhtikuun lopulla.
Niin ne kaljat. Päätin hemmotella itseäni, taas. Ostin karkkia, sipsejä ja keskaria 2 pulloa. Öyh. Telkkarista ei edes tule mitään katsomisen arvoista ja pikkusohva on -oikeasti- todella epämukava.
Joku uusi sarja, Kosto, on alkanut. Katsoin ensimmäisen jakson. Mielenkiintoinen. Samaistuin päähenkilöön jo ennen kuin katsoinkaan sarjaa. Minäkin haluaisin kostaa, mutta minulla ei ole rahaa, kauneutta eikä edes älykkyyttä. Eikä sitä hoikkaa runkoakaan. Tavan keskitasoinen tallaaja vain. Keski-ikäinen roikkuvanaamainen eukko. Näillä mennään. Ei auta valittaa.
26.03.2012 - 20:58
Ajattelin, että tulevan uuden elämän kunniaksi luon uuden blogin. Se on vielä pelkkänä tyhjänä raakileena odottamassa kirjoituksia - tavallisesta arjesta, ilman sitä kaikkinielevää, valtavaa ahdistusta ja pelkoa, ilman sitä mielivaltaa, älyttömyyttä, mistä tämä kyseinen blogi sai syynsä.
26.03.2012 - 20:45
Muuttoon on enää 6 yötä. Kotona on kaaoottista. Laatikoita ja jätesäkkinyttänöitä on joka paikassa. Vanha kirjahylly lähti kierrätyskeskukseen. Tiskikone on myyty, uudessa asunnossa odottaa edellisten asukkaiden tiskari, jonka oikeastaan aika sokkona olen luvannut ostaa. En ole vielä maksanut, raha ja tuote vaihtaa omistajaa vasta muuttopäivänä. Tai sitten kaveri onkin myynyt koneensa jollekin toiselle.. Kertakäyttöastiat on käytössä, osittain eineksiä syödään. En nyt just ala kokkailemaan. Juomalasit, ruokailuvälineet ja kattilat on vielä pakkaamatta. Ja kahvinkeitin.
Mies haki taas pinon pahvilaatikoita, kun nalkutin aiheesta. Lasten leluja on vielä pakkaamatta, leegot, vaatteita.. toivottavasti selviämme maanantaiaamusta, kun on koulu, päiväkoti, työ ja kaikki tavarat ja vaatteet sekaisin.
Pampulan päiväkotiystävän vanhemmat laittoivat tekstarin. Lapset ovat puhuneet Pampulan muutosta, sillä päiväkotiystävä oli myös ilmoittanut vanhemmilleen, että haluaa muuttaa.. Taitaa tulla molemmille tytöille ikävä ja itku tahoillaan, kun arki koittaa ja totuus valkenee muuton jälkeen. Ystävä menee päiväkotiin, mutta Pampula puuttuukin. Ei tule koko päivänä, ei tule seuraavanakaan. Ja Pampula menee uuteen, päiväkotiin ja kaipaa vanhaa ystäväänsä.
Juu, lapset tottuu ja sopeutuu ja unohtaa ja saavat uusia ystäviä. Näinhän se on. Mutta minä mietin, että miksi lasten pitäisi unohtaa? Hyvä ystävä, jonka kanssa on rintarinnan leikitty kaksi vuotta. Se saman ikäinen, jonka kanssa on opetellut päiväkodin säännöt, jakamisen ja yhdessä leikkimisen, riitelyn, suuttumisen ja sopimisen tärkeät taidot. Miksi se ystävä pitäisi unohtaa? Kaipaammehan me aikuisetkin jotain vanhoja ystäviä, saatammepa todeta ettei sen tilalle toista samanlaista löytynyt. Tai sitten ylläpidämme välimatkasta huolimatta ystävyyttä, koska se on ollut niin tärkeää, ainutkertaista, sen toisen kanssa on jokin tietty yhteys, jota ei kenenkään toisen kanssa löydä. Miksi lapsilla ei voisi olla tätä samaa, aivan pienillä jo? Lasten kohdalla ystävyyden pysyminen, säilyminen, on meistä aikuisista kiinni. En muista olenko antanut nimeä tälle Pampulan päiväkotiystävälle, olenko maininnut häntä aikaisemmin. Voisin nimetä hänet nyt Miisaksi. Se olisi hyvä nimi.
(Tässä blogissa esiintyy totta kai oikeat ihmiset, koska tämä on minun oikeaa elämääni, mutta en käytä heidän oikeita nimiä täällä).
Mies haki taas pinon pahvilaatikoita, kun nalkutin aiheesta. Lasten leluja on vielä pakkaamatta, leegot, vaatteita.. toivottavasti selviämme maanantaiaamusta, kun on koulu, päiväkoti, työ ja kaikki tavarat ja vaatteet sekaisin.
Pampulan päiväkotiystävän vanhemmat laittoivat tekstarin. Lapset ovat puhuneet Pampulan muutosta, sillä päiväkotiystävä oli myös ilmoittanut vanhemmilleen, että haluaa muuttaa.. Taitaa tulla molemmille tytöille ikävä ja itku tahoillaan, kun arki koittaa ja totuus valkenee muuton jälkeen. Ystävä menee päiväkotiin, mutta Pampula puuttuukin. Ei tule koko päivänä, ei tule seuraavanakaan. Ja Pampula menee uuteen, päiväkotiin ja kaipaa vanhaa ystäväänsä.
Juu, lapset tottuu ja sopeutuu ja unohtaa ja saavat uusia ystäviä. Näinhän se on. Mutta minä mietin, että miksi lasten pitäisi unohtaa? Hyvä ystävä, jonka kanssa on rintarinnan leikitty kaksi vuotta. Se saman ikäinen, jonka kanssa on opetellut päiväkodin säännöt, jakamisen ja yhdessä leikkimisen, riitelyn, suuttumisen ja sopimisen tärkeät taidot. Miksi se ystävä pitäisi unohtaa? Kaipaammehan me aikuisetkin jotain vanhoja ystäviä, saatammepa todeta ettei sen tilalle toista samanlaista löytynyt. Tai sitten ylläpidämme välimatkasta huolimatta ystävyyttä, koska se on ollut niin tärkeää, ainutkertaista, sen toisen kanssa on jokin tietty yhteys, jota ei kenenkään toisen kanssa löydä. Miksi lapsilla ei voisi olla tätä samaa, aivan pienillä jo? Lasten kohdalla ystävyyden pysyminen, säilyminen, on meistä aikuisista kiinni. En muista olenko antanut nimeä tälle Pampulan päiväkotiystävälle, olenko maininnut häntä aikaisemmin. Voisin nimetä hänet nyt Miisaksi. Se olisi hyvä nimi.
(Tässä blogissa esiintyy totta kai oikeat ihmiset, koska tämä on minun oikeaa elämääni, mutta en käytä heidän oikeita nimiä täällä).
22.03.2012 - 10:50
Lisäsin tuon tunnistusjutun estääkseni roskapostirobotteja lähettelemästä viestejä.
20.03.2012 - 15:38
Kello soitti kuudelta. Olisi väsyttänyt. Olen ollut nyt viime päivinä sillä tavalla väsynyt, että illalla uni tulee nopeasti ja nukun sikeästi koko yön, unta piisaisi vielä aamullakin kun kello soittaa tai kun lapset herättää. Ja huomasin, että olen nukkunut ilman nukahtamislääkettä todella monena yönä! Siis aivan luonnollista unta. Stressi alkaa laueta.
Suurimman syyn tuohon väsymykseen selittää ihan tuo muuttoon liittyvä pakkaaminen.
Tänä aamuna ulkona oli ilmassa jo kevään tuntua. Linnut visersi. Ilma oli raikas, kuulas, avara. Yöllä oli satanut lunta; autojen päällä oli valkoinen luminen kuorrutus, kuin sokerihuurretta. Kävelin bussipysäkille. Kello oli hieman yli kuusi aamulla. Oli kaunista. Taivat oli korkealla. Lumipenkat matalat. Olin jopa onnellinen - edessä olevasta muutosta.
Töissä olen esimiehen pompotettavana taas.
Hän ei ole koskaan tykännyt minusta. Syytä en tiedä, mutta arvelen; en mielistele. Sanon suoraan asioista, sanon ääneen epäkohdista, kritisoin hänelle itselleen ääneen (kehityskeskustelussa, jonka tarkoitusta en todellakaan tajua muuta kuin että sillä saadaan yksi piste kerättyä tulospalkkiota varten) hänen esimiestapojaan ja toimintaansa esimiehenä.
Pampulan ryhmäperhepäivähoito on auki klo 7 - 16.30. Katsoin bussiyhteydet päivähoidosta töihin. Aika huonot ovat. Yksi ainoa bussi, jonka vuoroväli on 30 mim. Se bussi tosin menee kulmalta kulmalle, mutta... aika tiukille menee. Kello kaulassa taas juostaan. Luultavasti joudun käyttämään omaa autoa, mikä harmittaa, kun ajattelin että sen roppeloin voisi unohtaa parkkiin ja käyttää ehkä kerran viikossa isompien kauppaostosten yhteydessä.
Pitää anoa Pampulalle päiväkotipaikkaa. Minusta se olisi päiväkodin aktiivisuuteen tottuneelle touhukkaalle ja sosiaaliselle lapselle parempi kuin tuo pieni ryhmäperhepäivähoito, jossa on niin vähän lapsia, aina 1-vuotiaista, ja piha on aivan pikkulasten piha, Minipieni liukumäki. Ei edes keinuja. Ja jos päiväkodissa olisi pidemmät aukioloajat, olisi joustavampaa, ei olisi niin hätä puserossa bussiaikataulujen suhteen.
Esimiehen toiminnan takia mietin, että nyt, kun kohti Kaupunkia tulen, minulla on myös hienot mahdollisuudet vaihtaa työpaikkaa, uuden alueen läheisyyteen. Kielitaito multa puuttuu, ruotsi ja englanti. Mutta ainahan voi hakea, jos uuden kodin ja uuden asuinpaikan läheisyydessä olevasta toimipisteestä vaikkapa vapautuu työpaikka.
Edessäpäin on paljon asioita, joita toivorikkaana ja innoissani odotan.. mahdollisuuksia. Tie on auki. Elämä ei olekaan takana, sitä on myös edessä
Suurimman syyn tuohon väsymykseen selittää ihan tuo muuttoon liittyvä pakkaaminen.
Tänä aamuna ulkona oli ilmassa jo kevään tuntua. Linnut visersi. Ilma oli raikas, kuulas, avara. Yöllä oli satanut lunta; autojen päällä oli valkoinen luminen kuorrutus, kuin sokerihuurretta. Kävelin bussipysäkille. Kello oli hieman yli kuusi aamulla. Oli kaunista. Taivat oli korkealla. Lumipenkat matalat. Olin jopa onnellinen - edessä olevasta muutosta.
Töissä olen esimiehen pompotettavana taas.
Hän ei ole koskaan tykännyt minusta. Syytä en tiedä, mutta arvelen; en mielistele. Sanon suoraan asioista, sanon ääneen epäkohdista, kritisoin hänelle itselleen ääneen (kehityskeskustelussa, jonka tarkoitusta en todellakaan tajua muuta kuin että sillä saadaan yksi piste kerättyä tulospalkkiota varten) hänen esimiestapojaan ja toimintaansa esimiehenä.
Pampulan ryhmäperhepäivähoito on auki klo 7 - 16.30. Katsoin bussiyhteydet päivähoidosta töihin. Aika huonot ovat. Yksi ainoa bussi, jonka vuoroväli on 30 mim. Se bussi tosin menee kulmalta kulmalle, mutta... aika tiukille menee. Kello kaulassa taas juostaan. Luultavasti joudun käyttämään omaa autoa, mikä harmittaa, kun ajattelin että sen roppeloin voisi unohtaa parkkiin ja käyttää ehkä kerran viikossa isompien kauppaostosten yhteydessä.
Pitää anoa Pampulalle päiväkotipaikkaa. Minusta se olisi päiväkodin aktiivisuuteen tottuneelle touhukkaalle ja sosiaaliselle lapselle parempi kuin tuo pieni ryhmäperhepäivähoito, jossa on niin vähän lapsia, aina 1-vuotiaista, ja piha on aivan pikkulasten piha, Minipieni liukumäki. Ei edes keinuja. Ja jos päiväkodissa olisi pidemmät aukioloajat, olisi joustavampaa, ei olisi niin hätä puserossa bussiaikataulujen suhteen.
Esimiehen toiminnan takia mietin, että nyt, kun kohti Kaupunkia tulen, minulla on myös hienot mahdollisuudet vaihtaa työpaikkaa, uuden alueen läheisyyteen. Kielitaito multa puuttuu, ruotsi ja englanti. Mutta ainahan voi hakea, jos uuden kodin ja uuden asuinpaikan läheisyydessä olevasta toimipisteestä vaikkapa vapautuu työpaikka.
Edessäpäin on paljon asioita, joita toivorikkaana ja innoissani odotan.. mahdollisuuksia. Tie on auki. Elämä ei olekaan takana, sitä on myös edessä
18.03.2012 - 21:19
Kaikenlaista hullua sitä ihminen pikku päässään miettii ja pelkää. Terapian tarpeessa tässä ollaan, toden totta.
Kävin tänään Tuppukylässä kaupassa. Kaupassa meni tuttu mies, pakastehyllyjen kohdalla vaihdettiin kevyet tervehdykset ja kassajonossa mies oli minun takanani. Hän ei varmaan tiennyt kuka olen, mutta kasvot vain oli tutut? Minä tunnistun; miehen lapsi on samassa päiväkodissa kuin Pampula. Kiireinen mies. Kaikki ne haut, jotka minä olen nähnyt, tämä isi on ollut äkäinen, vihainen, kiireinen, on puhunut lapselleen äkäisesti, käskyttämällä, komentamalla, kova kiire on, isin kulmat kurtussa. Lapsi itse taas on sellainen päällepäsmäri, joka utelee ja kyselee tuntemattomilta aikuisilta, puuttuu aikuisten puheeseen, jakaa juhlaesitykseen järjestysvuoroja, esiintymisasuja, ei pysy omalla paikallaan vaan menee toisten esitykseen… Huomaatte, etten erityisemmin pidä tästä lapsesta.
Isänsä on aitoja tuppykyläläisiä. Nyt kauppareissun päätteeksi jäi taas omituinen olo. Kunhan tämä ei poikisi yhtään mitään. Ettei näiden viimeisten päivien aikana tule mitään helkutin kirjettä postiluukusta.
Asunto, uusi koti ja uusi elämä odottaa. Paperit on allekirjoitettu. Takuuvuokra on maksettu.
Ei tietenkään olisi pitänyt minnekään mennä eikä varsinkaan kauppaan täällä Tuppukylässä. Niinhän minä päätin. Mutta kotiin hautautuminen on todella tylsää. Lauantai, eilinen päivä, jo meni ihan vaan sisällä, kun pakkasin ja kannoin kellarista kevyempiä tavaroita sisälle.
Perjantai meni Kaupungissa, kun kävin lapset kyydissäni kirjoittamassa asuntosopimuksen ja pikaisesti tutustumassa Pampulan päivähoitopaikkaan ja Mussukan kouluun. Loppuilta meni Tiin luona aina iltasaunaan asti.
Tänään sunnuntaina sitten kävin pankkiautomaatilla ja samalla jäin Pampulan kanssa leikkipuistoon, siitä kauppaan kun se avasi ovensa klo 12. Ja siellä sitten törmäsin tuohon päällepäsmäri-lapsen isään… ja siihen päälle se, että Aino yritti päivällä soittaa, soitin takaisin ja laitoin tekstarinkin, mutta ei ole vastannut. Ja Aino on kuitenkin paikallisväestöä.. ja minä taas olen kuin psykiatrinen avopuolen potilas, pelkään itseeni kohdistuvan taas pahaa, ilkeyttä, lastens. ilmoituksen… ihan hullua, tiedän. Mutta minä olen helppo kohde. En ole paikallisia. Minusta on tehty ilmoituksia ennenkin. Minä olen ihan itse yli 4 vuotta sitten kertonut, miten vaikea tänne on sopeutua ja miten yksinäisiä olemme, minä ja poika, joka tuolloin oli 4 vuotias. Ja muutamaa vuotta myöhemmin olen kertonut avoimesti, että sopeutuminen tänne on ollut vaikeaa ja olin silloin kovin yksinäinen… joten olen tätä ikuisesti, uupunut, yksinäinen, jaksamaton, lapsiini kyllästynyt, lapseni seinään nakkaava, lapsiani pahoinpitelevä. Ja sitten minut nähdään verkkareissa ja kaikin puolin laittamattomana, ja taas tuppukyläläinen vaihtaa faktatietoa toisen Tuppulaan jämähtäneen kanssa ja tulevat tulokseen, että kannattaa kyllä nyt se lastensuojeluilmoitus tehdä, täytyy joo kannattaa tehdä, ei siitä mitään haittaa ainakaan ole, jos viranomaiset tarkistaa miten lapset voi.. juu.
Ihan hullu pelko, myönnän. Pelkään silti, että jotain menee ihan pieleen ja meidän elämästä tuolla uudessa kodissa ei tulekaan mitään, että jokin menee tässä viime metreillä aivan pieleen. Mutta toivottavasti minun tuntemukseni olisi väärässä, täydellisen väärässä, ja kahden viikon päästä istumme uuden kodin olohuoneessa pahvilaatikoiden keskellä jännittyneenä ja onnellisena..
14.03.2012 - 19:05
Odotan aikaa, että pääsemme pois täältä Tuppulasta. Aika kuluu hitaasti. Pelkään silti koko ajan, että jotain menee pieleen, että jotain tapahtuu mikä estää muuton, tulee vielä eteen. Toivon ja rukoilen, että ei tulisi mitään. Ei enää ikinä yhtään lastens.ilmoitusta! Ei ainakaan täällä Tuppukylässä!
Laitoin jo opettajalle viestiä, että olemme muuttamassa.
Uuden Kaupungin joku koulutoimen aluekoordinaattori sanoi, että vanhasta koulusta pyydetään todistus / oppimistulokset, ja jos on tehty erityisopetuksen suunnitelma, sitten se. Eli siitä, että meistä on tehty lastens.ilmoitus, ja koulultakin on kysytty tietoa lapsesta, ei laitettaisi mitään tietoa uuteen kouluun. Maalaisjärjen mukaan ei tällaisia koululta toiselle informoitaisikaan. Se olisi kokonaan sosiaalitoimen asia, ei koulutoimen. Mutta mistäs sen tietää miten perusteellinen tämä Tuppukylä on. Jos opettaja haluaa erityismaininnan laittaa tai kuraattorin avustuksella uuteen kouluun tällaisia lausuntoja postitella, sitten hän tekee sen – ja minä teen valituksen opetussosiaalilautakunnalle. Sellainenkin instanssi on olemassa, oikeasti. Jos opettaja toimii väärin tai vastoin hyviä tapoja, opettajana, virassaan, siitä voi valittaa. Esim. tämän opettajan huutamisesta voisi tehdä valituksen. Se on yleisesti koko Tuppukylässä oppilaiden ja vanhempien tiedossa ja siitä kärsii nekin, joille opettaja ei huuda. Hän huutaa kaikille, jokaiselle, kaikesta, milloin mistäkin ja mistä tahansa, joka päivä jostakin. Ja tämä opettaja opettaa vain 1. ja 2. luokkalaisia. Kyllähän se on pienen ekaluokkalaisen askel reipas ja reppu keveä, kun joka aamu miettii kouluun mennessä, että huutaakohan se opettaja tänään, kenelle se huutaa, mistä huutaa, huutaako minulle, olenkohan tehnyt tai teenköhän tänään jotain väärää, mistä opettaja huuuutaaaa…!
No niin. Asian ydin on, että olen kärsimätön, levoton, innokas, odottava. Pelokas, että jotain kamalaa kapulaa tulee rattaisiin ja muuttomme estyy. Räpylät ristiin, että me pääsisimme vihdoinkin elämään normaalia elämään normaalin yhteisöön. Pois täältä. Uusi koti odottaa. Uusi elämä odottaa. Me haluamme sen. Älkööt mikään enää estäkö sitä, amen!
Laitoin jo opettajalle viestiä, että olemme muuttamassa.
Uuden Kaupungin joku koulutoimen aluekoordinaattori sanoi, että vanhasta koulusta pyydetään todistus / oppimistulokset, ja jos on tehty erityisopetuksen suunnitelma, sitten se. Eli siitä, että meistä on tehty lastens.ilmoitus, ja koulultakin on kysytty tietoa lapsesta, ei laitettaisi mitään tietoa uuteen kouluun. Maalaisjärjen mukaan ei tällaisia koululta toiselle informoitaisikaan. Se olisi kokonaan sosiaalitoimen asia, ei koulutoimen. Mutta mistäs sen tietää miten perusteellinen tämä Tuppukylä on. Jos opettaja haluaa erityismaininnan laittaa tai kuraattorin avustuksella uuteen kouluun tällaisia lausuntoja postitella, sitten hän tekee sen – ja minä teen valituksen opetussosiaalilautakunnalle. Sellainenkin instanssi on olemassa, oikeasti. Jos opettaja toimii väärin tai vastoin hyviä tapoja, opettajana, virassaan, siitä voi valittaa. Esim. tämän opettajan huutamisesta voisi tehdä valituksen. Se on yleisesti koko Tuppukylässä oppilaiden ja vanhempien tiedossa ja siitä kärsii nekin, joille opettaja ei huuda. Hän huutaa kaikille, jokaiselle, kaikesta, milloin mistäkin ja mistä tahansa, joka päivä jostakin. Ja tämä opettaja opettaa vain 1. ja 2. luokkalaisia. Kyllähän se on pienen ekaluokkalaisen askel reipas ja reppu keveä, kun joka aamu miettii kouluun mennessä, että huutaakohan se opettaja tänään, kenelle se huutaa, mistä huutaa, huutaako minulle, olenkohan tehnyt tai teenköhän tänään jotain väärää, mistä opettaja huuuutaaaa…!
No niin. Asian ydin on, että olen kärsimätön, levoton, innokas, odottava. Pelokas, että jotain kamalaa kapulaa tulee rattaisiin ja muuttomme estyy. Räpylät ristiin, että me pääsisimme vihdoinkin elämään normaalia elämään normaalin yhteisöön. Pois täältä. Uusi koti odottaa. Uusi elämä odottaa. Me haluamme sen. Älkööt mikään enää estäkö sitä, amen!