Blogin nimi on raflaava. Ihan tarkoituksella. Totuus on toinen.
Minulla on kaksi ihastuttavaa, itsepäistä, vahvatahtoista ja kovaäänistä lasta ja sellainen olen itsekin. Olemme varsin tavallinen lapsiperhe iloineen ja itkuineen, niitä paljon mainostettuja rajoja ja rakkautta unohtamatta. Arki on tyypillistä lapsiperhearkea: lasten koulu, päiväkoti, töitten jälkeen ruokakaupan kautta kotiin, tiskiä ja pyykkiä, kuraisia kenkiä. Siis, sellaista tavallista, tiedätkö? Perheessämme ei ole väkivaltaa, alkoholia tai muitakaan päihteitä, ei mielenterveyden diagnooseja eikä edes masennusta. Emme edes tupakoi ja alkoholin käyttökin on minimaalisen mitätöntä. Emme harrasta luunappeja tai tukkapöllyjä eikä fyysinen kuritus muutenkaan kuulu kasvatuskeinoihimme.
Meistä on kuitenkin tehty lastens.ilmoitus, jonka mukaan perheessämme on vakavaa väkivaltaa likipitäen joka ilta ja olemmepa aiheuttaneet lapsellemme murtumankin. Ilmoituksen tehnyt henkilö ei ole ollut muutamaa ystävällistä ja asiallista sananvaihtoa lukuun ottamatta ollut missään tekemisissä perheeni tai lasteni kanssa. Ilmoituksen mikään väittämistä ei pidä paikkaansa, mutta sos.tt:t ovat varsin asenteellisia. Kun on sana sanaa vastaan, he uskovat ilmoitusta, koska se on omalla nimellä tehty. Ainoastaan murtuman voimme todentaa vääräksi, mutta itse väkivaltaväittämään meillä ei ole mitään, millä todistaa ilmoitus perättömäksi. Olemme varsin voimattomia tämän ilmoituksen edessä.
Olen elänyt pitkän elämän ja mennyt monen mankelin läpi, selvinnyt hengissä, täysijärkisenä ja jatkanut elämääni eteenpäin yhteiskuntakelpoisena itsestäni ja lapsistani huolehtien. Näihin elämän murheisiin ja niistä selviytymiseen olen kuitenkin voinut itse vaikuttaa.
Ls-ilmoituksen seurauksena olemme sosiaalityöntekijöiden armoilla. Lapseni, koko elämäni, on heidän käsissään, enkä minä pysty tähän prosessiin mitenkään vaikuttamaan. Olen systeemin pyörässä, keskellä sitä, ja ratasta pyörittelee lastensuojelun sosiaalityöntekijä. Kuinka kauan tämä kestää? Mitä sitten? Mikä on lopputulos? Loppuuko tämä joskus, ja miten?
Aloitan tämän blogin voidakseni purkaa ahdistukseni ja jakaakseni tämän lähes mielivaltaisen tapahtuman muillekin ja samalla pääsette katsomaan tai lukemaan lastensuojelun koneistossa murskattavasta perheestä. Tai niin minä nyt pelkään.
Sähköp.os: tunte-maton(ät)suomi24.fi
Omituinen päivä. Mikään ei mennyt niin kuin piti.
Ei tämä päivä pieleen mennyt, Luulisin niin. Mutta jotenkin tosi outo päivä.
Mussukka vietti eilen kivan Kaupunki-päivän Esikon ja Tosikon kanssa. Esikko toi muksun kotiin illalla ja jatkoi siitä kotiinsa. Puolen yön aikaan laitoin viestiä, onko päässyt perille. Sää oli huono, oli pimeää ja tie mutkainen ja valoton, Esikon autossa vain kolmessa renkaassa toimivat jarrut. En saanut vastausta illalla. Aamulla jatkoin, soittoja ja tekstareita joihin en saanut vastausta. Eikä edes yhtään fb-päivitystä. Se ei ole yhtään Esikon tapaista. Olin huolesta suunniltani. Näin silmissäni miten Esikon auto on jossain lumisen jyrkkärinteisen ojan pohjalla perä taivasta kohden minun lapseni siellä jumiutuneena mutta tietäen, että äiti tulee ja pelastaa.. Näin jo kuolinilmoitukset ja hautajaiset.
Pampula oli päiväkodissa. Mussukka kyytiin ja autoon, kaula pitkällä ajoin noin 45 km yhteen suuntaan ja siellähän se autonkottero oli pihassa, kuten pitikin, ja oven avasi hämmästynyt ja minun suunnattomasta huolesta liikuttunut Esikko. Äidin puheluihin pitää aina vastasta, minä itkin aikuinen lapsi halauksessa., tyttö tuntui niin pieneltä ja hennolta, vaikka toisaalta ensivaikutelma on vahva ja pyöreä. Jäin kahville. Mussukka leikitti Esikon kissaa ja söi joulusuklaat kaapista.
Mussukalle oli lääkärinaika. jotta kysyisin lähetettä röntgenkontrolliin murtumasta, jota ei ole tapahtunut. Myöhästyin annetusta ajasta. Yritin koko ajomatkan soittaa, linjat olivat varattuina. Sain uuden ajan ensi kuun alkupuoliskolle. Perun sen, jos sitten ei tarvitakaan. Toivottavasti ei tarvita. Asiointitiskillä pätki pahasti, en muistanut pojan syntymäaikaa, nolotti.
Kolmen aikaan haettiin Pampula päiväkodista ja ajeltiin Tiin luokse. Mussukka jäi yökylään. Istuin hetken juttelemassa. Tai pari tuntia, mutta hetkeltähän se tuntui.
Tii oli käynyt työpaikallaan. Oli laittanut meikkiä ja mustan avokaulaisen puseron. Hän näytti kauniilta ja seksikkäältä.
Koska olimme Kaupungissa, missä mieskin, yritin tavoittaa häntä. jos onnistuisi tapaaminen Pampulalla on isiä ikävä. Kovin oli kiireinen mies, ei ollut aikaa, oli menossa sinne ja tuonne, eipä tässä ennätä kun julkisilla ollaan ja nyt olen täällä. Ei sitten, ole ja mene vapaasti. Pampula halusi Mäkkäriin jossa on leikkipaikka. Mäkkärin listalta on poistunut se kanahampurilainen, josta tykkäsin, mikähän kana el maco se olikaan. Myyjä ehdotti uutuutta, Chicken Bacon Onionia. Sanoin että en pidä sipulista. Tyttö toisti hampparin nimen., kysymysmerkki jäi ilmaan Minulla meni täysin tyhjää. Eikö onion olekaan sipuli? Mitä se sitten on? Mustekalaa? Sanoin, etten pidä pekonista, mikä sekin on totta ja kelpasi tyttöselle.
Pastoriska soitti. Kysyi kuulumisia. Miksi nyt? Juteltiin pitkään. Pitkästä aikaa. Outoa. Onko Böndelöt soittaneet? Ai niin. Böndelöiden nimi tulee yksinkertaisesti siitä, että he asuvat maalla, metsän keskellä, böndellä.
Kotimatkalla päätin soittaa Pikkuminiälle. Esikko hiukan valotti, ei paljoa mutta vähän, että Tosikko ei aina niin hyvin kohtele avovaimoaan, Pikkuminiää. Äitinä menen automaattisesti oman lapseni puolelle, mutta sitten toisaalta se osa minusta, joka on irti aikuisesta lapsesta, ja lapsesta ylipäätään, näkeekin vain kaksi nuorta ihmistä, joista toinen toimii väärin, varsin lapsellisesti, itsekkäästi ja ajattelemattomasti. Ja se on nimenomaan se minun lapseni. Ei ole minun asiani sen enempää äitinä kuin anoppinakaan puuttua aikuisten ihmisten parisuhteisiin, mutta kun se toinen osapuoli on oma lapsi ja kyse on kuitenkin ihmisistä., ei ole myöskään oikeutta kohdella toista osapuolta huonosti. Pitäisikö vain vieressä olla ja katsoa? Poika tuntuu toimivan kuten isänsä minua kohtaan, vaikka ei ole sitä parisuhdetta juurikaan katsellut, oli alle 2 v kun erosimme. Miksi siis? Puhelu Pikkuminiän kanssa oli pitkä.
Kello on nyt paljon. Jääkaappi on tyhjä, huomenna pitää mennä kauppaan, ei yhtään kiinnostaisi. Olisi kiva jäädä vain kotiin. Tii tuo Mussukan johon aikaan aamupäivästä, ja loppuiltapäivästä on Mussukan kuuleminen Tuppulan kuntayhtymän tiloissa.
Huolestuttaa, pelottaa, jännittää ja tuntuu, ettei maanantaita ole, lapset viedään samantien. Ja samaan aikaan olo on huolettoman luottavainen.
|
|